Tervehdys kaikille potentiaalisille lukijoille, pitkään blogia pohtineena vihdoin rohkaistuin kirjoittamaan elämästäni.
Alkuun pitäisi ehkä kertoa taustoja...Olen vajaa kolmekymppinen nainen keskikokoisesta kaupungista. Kaupungista, joka oikeastaan tarjoaa kaikkea - leffoja, laadukasta teatteria, konsertteja, pääsarjatason urheilua, oikean kahvilakulttuurin, oikeita historiallisia nähtävyyksiä, suuria, merkittäviä yritys- ja teollisuuskeskittymiä. Mutta myös kaunista, upeaa luontoa, lenkkeilymaastoja, rantoja, kallioita, metsää, puistoja. Keskustan vilinää ja maaseudun rauhaa. Olen välillä lähtenyt pois, halunnut nähdä maailmaa, kokeilla, olisinko onnellinen muualla. Olin, hyvinkin onnellinen, mutta onnellinen olen myös täällä, ystävien, perheen, rakkaiden keskellä. Silti voisin täältä lähteä hyvän syyn vuoksi muuallekin, vaikkakin ainakin ajatuksen tasolla, vain väliaikaisesti.
Teen työtä, jolla on merkitystä. Minulle. Muillekin. Työtä, jota ainakin periaatteessa arvostetaan. Minulle se on tärkeää, paitsi mielenkiintoista ja haastavaa, myös eettisesti ja moraalisesti. Pystyn antamaan työssäni toisille jotain, en riistämään tai hankaloittamaan muiden ihmisten elämää talouden ja rahan ohjaamana. Sitäkin olen nähnyt entisessä elämässäni. Ei ole mun juttu, vaikkakin kansan- ja maailmantaloudellisesti tärkeää.
Kyllä, elän onnellista ja tasapainoista elämää koirien keskellä. Koirat ovat elämäni suola ja sokeri, elämäntapa, elämäni rakkaus!
Se, mitä pelkään ja opettelen, on parisuhde, sitoutuminen, hyppääminen. Tai en edes opettele, opettelen vasta ajattelemaan. Maistelen ajatusta siitä, että todella kykenisin parisuhteeseen - en pariin suhteeseen vaan oikeaan, tasapainoiseen, tavoitteelliseen suhteeseen, todelliseen kohtaamiseen toisen ihmisen kanssa. Miehen kanssa. Toistaiseksi en ole kyennyt muutamia kuukausia pidempiin suhteisiin. Minulle tulee pakonomainen tarve paeta. Suunnaton möykky sisuksiin, ahdistusta toisen ihmisen läheisyydestä. Olen kiinnostunut ja ehkä ihastunutkin niin kauan, kuin toisessa on haastetta. Kun tajuan suhteen alkavan muistuttaa parisuhdetta, tai toinen siitä jopa puhuu, iskee taistele tai pakene -refleksi. Vasta vuosi sitten ymmärsin tämän kaavan, jota olen toteuttanut ymmärtämättäni koko aikuisiän. Ilmeisesti pakenen, ennen kuin minua ehditään satuttaa. Ennen kuin ehdin kiintyä. Rakastua.
En ymmärrä, miksi. Minulla on hyvä, onnellinen, tasapainoinen lapsuus. Aivan lähelläni kaikki ovat pitkissä, ilmeisesti onnellisissa parisuhteissa. En ole avioerolapsi, en alkoholistiperheen lapsi, en edes erityisen riitaisan perheen lapsi. Sisareni on parisuhteessa. Ikisinkun mallia en ole saanut mistään. En myöskään syytä pelätä kipua tai sattumista.
Vuosi sitten ymmärsin, kuinka olen satuttanut toiminnallani itselleni tärkeäksi muodostunutta ihmistä. Satuttanut niin, etten edes itse sitä ymmärtänyt. Ihmistä, joka halusi vain olla kanssani, elää arkea, rakastaa minua, olla lähellä. Ja kaikki se pelaaminen, ees-taas vehtaaminen, pallottelu... Enkä tehnyt sitä tietoisesti, tahallani, kiusatakseni. Tein sen tiedostamatta, oman kauhuni keskellä. Kauhua siitä, että tästä tulisi vakavaa. Olisi voinut tulla, oikeasti. Tai sitten olisimme huomanneet, ettemme ole toisillemme ne oikeat.
Ihastun harvoin. Tarvitsen kolahduksen, jotakin selittämätöntä, mitä ei voi osoittaa. En usko rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta kemiaan ja johonkin määrittelemättömään yhteensopivuuteen kyllä. Harvoin kiinnostun tuntemattomista, yleensä kiinnostuminen vaatii tutustumista.
Kummallisinta on, että kuitenkin näen itseni aikanaan parisuhteessa, perheellisenä, omakotitalossa onnellisena :) En vain tiedä, kuinka siihen päästään - kuulemma parisuhteen ensimmäisen vuoden yli ei voi hypätä, haluaisin suoraan vakiintuneeseen arkeen! :)
No, hetki sitten tapasin miehen, vahingossa. Ilta meni isossa porukassa mukavasti, tilanteessa ei ollut mitään viitteitä minkäänlaisesta kiinnostumisesta. Mies oli kyllä mukava, juttu luisti puolin ja toisin ja olo oli hyvin luonteva. Meillä oli paljon yhteistä puhuttavaa, yllättävää kyllä. Myös huumori osui yksiin.Nyt jälkikäteen olen huomannut ajattelevani häntä, aivan omituisissa tilanteissa. Hän jäi mieleeni, alitajuntaan, kenties. En ilmeisesti osannut säikähtää miestä, koska en ajatellut hänenkään olevan kiinnostunut. Mutta, hassua kyllä, viime aikoina olen toivonut törmääväni häneen uudelleen. Haluaisin tavata hänet. En edes ymmärrä, miksi.
